Vyöhykkeeseensä on tyytyminen

Tällä viikolla on ystävien facebook-päivityksissä näkynyt  kukkivia magnolioita Lontoosta ja sinisateita Shanghaista. Moiset ihanuudet aiheuttavat väistämättä vyöhykekateuden tunteita, kirjailija Mari Mörön termiä lainatakseni.

Vyöhykekateus iskee pahimmin juuri keväällä, kun eteläisemmissä puutarhoissa jo kukkii, mutta meillä on vielä harmaata ja ankeaa. Magnoliat, sinisateet sekä pensaspionit aiheuttavat pahimmat kouristukset, mutta ovat silti niitä kasveja, joista en edes haaveile. Tai vain pikkuisen.

Ei magnolioita, ei sinisadetta, mutta sentään järvimaisema.

Kun vuosia sitten kiertelimme toukokuun puolivälissä etsimässä asuntoa Kööpenhaminan pohjoispuolen huvila-alueilta, lähes joka pihalla kukki magnolia. En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt sellaisia määriä magnolian kukkia. Kukinta on jokakeväinen, joskin lyhytaikainen nautinto. Tanskan vyöhykkeillä magnoliat kasvavat suuriksi, eivätkä pakkastalvetkaan näyttäneet vaikuttavan kukintaan. Mutta Suomen talvea ne kestävät huonosti.

Hienoimman sinisateenkin olen nähnyt Tanskassa, Kööpenhaminan kasvitieteellisessä puutarhassa. Sen kukkiessa suuntasin monta kertaa viikossa sitä ihailemaan. Kunnes yhtenä talvena se oli leikattu alas. Ymmärrän kyllä miksi, sillä sen varret olivat valtavan paksut ja koko kasvi painoi varmaan tuhansia kiloja ja uhkasi tuhota tukimuurinsa. Mutta surku kuitenkin. Suomessa en ole koskaan nähnyt kukkivaa sinisadetta.

Pensaspioneihin olen aivan heikkona. Tallinnassa pihallamme kasvoi suuri puuvartinen pensaspioni, joka teki lautasenkokoisia karmiininpunaisia kukkia suuret määrät joka kevät. Istutin samanlaisen meille. Valitsin aurinkoisen ja rauhallisen kasvupaikan. Peittelin talveksi, lannoitin ja hoivasin. Pioni paleltui joka talvi maata myöten, mutta teki aina pari terhakkaa lehteä ja kasvoi puolimetriseksi kesän aikana. Ei kukkinut kertaakaan. Ja yhtenä keväänä se oli sitten kokonaan kuollut.

Viron vyöhykkeet loppuvat sinne mistä Suomen alkavat, Tanskaan on monta vyöhykettä välissä. Osaansa on puutarhurin tyytyminen, ja ennen kaikkea vyöhykkeeseensä. Vyöhykekateuden kanssa tulee parhaiten toimeen, kun tunnustaa tosiasiat. Säästää itseään ja kukkaroaan. Ja jos olen rehellinen, niin sinisade ja magnolia eivät edes sopisi tähän meidän puolivilliin ja metsäiseen tyyliin. Liian eteläisiä ja hienoja. Mutta pensaspioni ehkä kuitenkin. Tästä vain 100 kilometriä etelään se karmiininpunainen pensaspioni kukkii tänäkin keväänä upeasti.

Ja hytiseviä orvokkeja.