torstai 3. heinäkuuta 2014

Mansikoita ja vadelmia



Kauan sitten yläpihalla, nykyisen talomme kohdalla oli pieni mansikkamaa. 80-luvulla se oli hoitamaton ja villiintynyt, mutta muistan poimineeni sieltä muutamana kesänä litran verran makoisia mansikoita. Sittemmin sato väheni, ja 90-luvulla sai olla tyytyväinen, jos jostain mansikkamaan laitamilta, rikkaruohojen seasta löysi muutaman puutarhamansikan.

Paremmin satoa on saanut pitkin pihan luonnonvaraisia alueita kasvavista metsämansikoista. Ainakin sen verran että lapset pystyivät pujottamaan niitä heiniin. Kuivina kesinä satoa ei tosin tule. Kukinta on usein hyvinkin runsas, mutta koska metsämansikkaa kasvaa yläpihan kalliolla sekä pihatien ja kalliopolkujen reunoilla, kuivina kesinä kosteus ei riitä marjojen muodostumiseen.

Uskoin puutarhamansikan kadonneen kokonaan rakennusprojektimme myötä. Pari kesää sitten aloin kuitenkin kiinnittää huomiota siihen, että uuden talon edessä olevalla luonnonvaraisella alueella oli ahomansikkojen joukossa paljon suurikukkaisempia ja isolehtisempiä mansikoita. Myös marjat olivat suurempia. Ne eivät voi olla muuta kuin vanhan mansikkamaan karkulaisia. Samalle ne maistuvatkin.
Ne kasvavat sulassa sovussa mustikan, kielojen ja kaiken maailman rikkaruohojen keskellä, lähes suoraan kallion päällä.

Tänä vuonna kumpikin mansikkasortti näyttää tekevän paljon marjoja. Ensimmäisen puutarhamansikan napsaisin suuhun jo juhannuksena.

Ahomansikan mokoma pyrkii kukkapenkkeihin, enkä vuosiin meinannut raskia sitä sieltä kitkeä. Olenkin kuitenkin kovettanut mieleni, ja nykyään kiskon sen irti. Pysykööt vanhoilla paikoillaan.

Jos villiintynyt mansikka on puutarhaani tervetullut, niin vadelma on sen sijaan varsinainen riesa. Sitä kasvaa vanhan mustaherukkapensaan seasta niin, että jos haluaisin sen sieltä hävittää, niin molemmat olisi kaivettava ylös. Mustaherukkakaan ei tuota kuin muutaman marjan, mutta tykkään hypistellä sen hyväntuoksuisia lehtiä. Ja ruotsinköynnöskuusama puolestaan tykkää kiipeillä sitä pitkin. Vadelman ikävin puoli on se että se tunkee piikikkäitä versojaan kiviterassin puolelle.

Myös vanhan maakellarin päällä kasvaa harvakseltaan piikkistä vadelmaa eikä se laannu lainkaan vaikka leikkelen sen matalaksi joka vuosi. Vadelmia ei kummassakaan kasvupaikassa synny nimeksikään. Joskus sateisina kesinä on tullut kourallinen, mutta yleensä kuivuus tuhoaa marjat.

Vadelma on epäilemättä yksi niistä kasveista, joka vain odottaa tilaisuuttaan. Jos ja kun puutarhani jää taas joskus vähemmälle hoidolle ja raivaukselle, niin se valloittaa hetkessä ainakin koko kiviterassin. Ja tekee sitten miljoona vadelmaa, ihan vain omaksi huvikseen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti